Capri Point ja kuulumisia

Jaahas, Manu lähti takaisin Suomeen ja meikäläisellä olis edessä vielä kuutisen viikkoa arkea Afrikassa. Vaikka tietenkin harmitti ja harmittaa edelleen, että Manu lähti, ei mulla kuitenkaan oo (vielä) sellanen olo, että olisin ite valmis lähtemään täältä takaisin Suomeen. Fiiliksen voisi siis kiteyttää, että Suomeen en niinkään kaipaa, sen sijaan ihmisiä siellä Suomessa ikävöin sitäkin enemmän. Tiesin jo ennen tänne lähtöä, että suurin haaste tässä reissussa tulee olemaan se, että lähden reissuun yksin, koska en ole yksinolemisessa kovinkaan hyvä pidemmän päälle. Ja se on tullut kyllä todettua täälläkin. Mutta, hyvä se on sitäkin harjoitella, ja osaapahan arvostaa taas aivan uudella tavalla kaikkia läheisiä, jotka siellä Suomessa odottaa, vaikka totta kai teitä oon arvostanut aikaisemminkin. Mutta arvostus on saanut ihan uuden ulottuvuuden, kun on repinyt itsensä täysin irti kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Ja kyllähän täälläkin oon tavannut aivan uskomattomia tyyppejä, en siis lymyile yksikseni kaiket päivät neljän seinän sisällä, jos se siltä aluksi kuulosti. Mutta toki sitä tuttuja kasvoja aina välillä kaipaa! Varsinkin, kun täällä ihmiset tulkitsee sut helposti väärin. Esimerkiksi, he helposti olettavat jos seisoskelet yksiksesi jossain, että olet surullinen tai jokin on muuten huonosti. Tää tuli todistettua muun muassa viime viikolla kesäleirillä, kun ihan kaikessa rauhassa ja hyvillä mielin katselin sivusta ihmisten hääräämistä odotellessani oman lapsiryhmäni saapumista paikalle, niin eiköhän siinä käynyt nelisen ihmistä kyselemässä, että mikä on hätänä ja onko kaikki hyvin, mikset puhu mitään ja miksi seisot yksin? Siinä sitten vastailin, että juu juu, ei tässä mitään hätää, olen vain suomalainen. Yritin sitten pitkin viikkoa saada perusilmeeni iloisemmaksi ja koitin muistaa käydä tervehtimässä kaikki vähänkin tutut kasvot useaan kertaan päivän aikana. Vie muuten aika paljon energiaa, kun ei siihen Suomessa ole tottunut, että joka toisen (tuntemattoman) ihmisen kanssa täytyy (saa) vaihtaa kuulumiset vähintäänkin parilla sanalla!

Täällä myös moni ihminen jotenkin ajattelee, että aivan kaikki Tansaniassa on mulle uutta ja ihmeellistä, mikä huvittaa, varsinkin kun puhutaan ruuasta. Kyllä meillä Suomessakin riisiä syödään ja papuja myös, samoin kalaa, eli vaikka ugali ja keittobanaani ovatkin uusia tuttavuuksia, niin ei kuitenkaan ihan kaikki ruuat sentään. Kaiken huippu oli kun eräs kesäleirin vapaaehtoisista esitteli mulle vaalean leivän: ”Sanii, here is this food, I don´t know if you know it?” Siinä hetkessä pääsi kyllä aika rehevä sisäinen nauru... Kyllä meillä leipää Suomessakin on...

Kesäleiri sujui todella hyvin ja olin oikeinkin positiivisesti yllättynyt, että suunniteltu aikataulu piti, jos nyt ei ihan minuutilleen niin ainakin melkein! Päivät olivat pitkiä, mutta sitäkin antoisampia. Leirin sisällöstä enemmän täällä.

Työ- ja arkikuviot ovat tällä hetkellä oikeastaan melko pitkälle auki, paria artikkelia tässä työstän julkaistavaksi, mutta muuten on töistä pari hengähdyspäivää hektisen viikon jälkeen. Arjesta ei sen kummempaa, kuin että siinä se rullailee menemään ihan kuten ennenkin!

Kuvat ovat läheltä Mwanzan keskustaa, Capri Pointilta, missä me oltiin katsomassa auringonlaskua. Aivan upea paikka!