Arki rullaa

Sen verran kiirettä on pitänyt,  lähinnä töiden takia, että blogi onkin jäänyt nyt vähän vähemmälle huomiolle. Tässä on vajaan kahden viikon aikana muun muassa reissattu kolmen tunnin ajomatkan päähän Maswaan, vierailtu perheessä, joka on kokenut  sen pahimman mahdollisen albinismin vuoksi, osallistuttu kahden päivän perusteellistakin perusteellisemmalle kurssille albinismista, seurattu yhden päivän ajan vierestä, kun kanadalainen toimittaja haastattelee lapsia, joilla on albinismi ja matkattu yhdeksi yöksi neljän tunnin ajomatkan päähän Kahamaan. Tämän lisäksi olen istunut iltaa työporukan kanssa, muuttanut uuteen kotiin tähän naapuriin, pyytänyt naapurin ompelijanaista ompelemaan mulle mekon ja shoppaillut kämppikseni kanssa keskustassa hänelle kaikenlaisia tavaroita hänen uuteen kotiinsa päiväkodilla. Joten aika perusarkea, töitä ja vapaa-aikaa!

Elo täällä on kyllä ollut todella mielenkiintoista ja mukavaa kaikinpuolin. Arki rullaa hyvin ja päivät menevät jopa vähän pelottavan nopeasti ohi. Tänään tulee jo tasan kuukausi täyteen asumista täällä, huhhuh. Huomaa kyllä, että kun arki lähti alkuvaikeuksien jälkeen sujumaan, niin päivätkin vaan viuhahtavat ohitse.  Nyt on meneillään töiden suhteen hieman rauhallisempi viikko, kiireisten parin viikon vastapainoksi. Saan siis rauhassa esimerkiksi opetella mama Naomin kanssa miten kokata paikallista ruokaa!

Turistijuttuja päätin pantata siihen saakka, kunnes Manu tulee ja sieltähän hän jo saapuu, ensi maanantaina! Suunnitelmissa olis ainakin lähteä Serengetiin safarille sekä vierailla lähisaarella/-saarilla. Täytyis vaan saada selviteltyä työaikatauluja vähän pidemmälle, kuin parin seuraavan päivän päähän.. Mutta aikatauluttaminen ei ilmiselvästikään ole täällä se juttu, vaan kaiken suhteen edetään päivä kerrallaan.

Mama Naomi ilmoittikin juuri, että sauna on lämmin, joten suuntaan siis sinne, saunakalja seuranani. Palaillaan!

Mambo? - Poa!

Oon tämän viikon aikana tajunnut, että mikään täällä ei oikeastaan ole enää tuntunut niin ihmeelliseltä, uudelta, oudolta, ärsyttävältä, vaikealta, huvittavalta tai turhauttavalta, kuin aluksi. Yhtenä päivänä tunsin olevani niin kaukana kotoa, ettei kauemmas enää pääse, ja seuraavana aamuna heräsin tunteeseen, että mikäs täällä ollessa. Totta kai edelleen ihmiset kadulla kiinnittävät huomiota, tuijottavat ja  huutelevat mzungu, karibu (tervetuloa) tai mambo (miten menee?), mutta muuten alkaa tuntua, että täällähän mä elelen kuin kala vedessä. Ihan kuin täällä olisi ollut mun mentävä kolo, ja nyt olen siihen koloon mukavasti solahtanut. Leukani loksahti nilkkoihini asti kun dala dalassakin ”ovimies” kutsui mua mzungun sijaan madameksi! Viime viikolla olin joka ainoalla dala dala- matkalla ainakin jossain vaiheessa keskustelunaiheena, mzungu sitä ja mzungu tätä, mutta tällä viikolla kukaan ei oikeastaan ole kiinnittänyt muhun lainkaan erityistä huomiota (muuta kuin silloin, kun en ole ollut varma missä mun pitäisi jäädä pois). Ihanaa!

Nurkat ovat siis tulleet yhä tutummiksi ja viikonloppuna pääsenkin kouluvierailulle vähän kauemmas, parin kolmen tunnin ajomatkan päähän. Mukava päästä näkemään vähän tätä maata Mwanzan ulkopuolellekin! Ensi viikon viikonloppuna on myös luvassa kouluvisiitti kauemmaksi ja tulemme yöpymään siellä yhden yön. Matkat taittuvat mukavasti Under the same sun- järjestön kautta (ilmastoidulla!) henkilöautolla, mikä toki tekee matkustamisesta miellyttävämpää.

Työkentelystä täällä oon oppinut sen, että kaikki täytyy osata kysyä erikseen, muuten seuraavan päivän työpäivä pysyy mysteerinä oikeastaan siihen saakka, kunnes se on ohi. Esimerkiksi viime viikolla tiesin, että torstaina pitäisi olla työpäivä ja kun kysyin asiasta, vastaus kuului ”Kyllä, tavataan kahdeksalta aamulla keskustassa.” Ei mitään muuta. Sitten esitin lisäkysymyksen, että mikäs päivän suunnitelma on, jolloin mulle vastattiin ”Lähdemme noin 40 km päähän kouluvierailulle, siellä menee sitten koko päivä.” Ei tullut mieleen sitten kertoa tätä heti ensimmäisessä viestissä? Oon myös tällä viikolla parina päivänä saanut tietää vasta aamulla onko mulla töitä vai ei ja missä mun pitäisi olla mihinkin aikaan. Joten  työajat ovat kaikkea muuta kuin perinteiset kasista neljään, mutta kyllä siihenkin on jo tottunut. Onneksi täällä ei niinkään täsmällisyydellä ole merkitystä. Hankalaa se olisikin olla täsmällinen, kun julkinen liikenne on mitä on. Dala dala saattaa jäädä keskustaan odottamaan, että täyttyisi, ja liikkeelle lähdetään vasta sitten kun auto on täynnä.

Kahden viikon päästä suomalaispariskunta naapurista lähtee takaisin Suomeen, ja pääsen muuttamaan naapuritaloon. Talo on samanlainen kuin tämäkin (kolme huonetta, olohuone ja keittiö), mutta paljon viihtyisämpi! Keittiökin on paremmin varusteltu, täällä kun keittöstä ei muuta löydy kuin sähköhella ja jääkaapinrotisko 80-luvulta, jonka lämpötilaa ei pysty säätämään, ja kaikki ruuat muuttuvat ”ihanan” kohmeisiksi siellä. Toisaalta, parempi kai jääkaapin on olla liian kylmä kuin liian kuuma (täällä oppii kaiken kääntämään tavalla tai toisella myönteiseksi, heheh)... Naapuritalossa on kahden kunnolla toimivan jääkaapin lisäksi liesi, mikro, vedenkeitin ja kahvinkeitin, jotka tuntuvat aivan luksukselta! Lisäksi siellä on se toimiva sauna ja suihkusta tulee lämmintä vettä! Meidän vedenlämmitimemme on ollut pari viikkoa rikki, eikä sitä ole pyynnöistämme huolimatta (vielä) korjattu. Jos jotain kysyy, niin vastaus on joko ”huomenna” tai ” maanantaina” tai ”ensi viikolla”. Suoraa ei-vastausta täällä vältetään viimeiseen saakka.

Mutta kaiken kaikkiaan siis hyvin menee, rauhassa päivä kerrallaan ja sitä rataa.  Saa nähdä minkälaisena huithapelina ajankäytön suhteen tuun takaisin täältä ”suurinpiirteinmaasta” sinne täsmällisyyteen. Pyydän jo etukäteen kärsivällisyyttä, kiitos! 

(En tiedä miks tää bloggeri muutti noiden kuvien kuvasuhteen ihan vituralleen, mutta latasin niitä 45 minuuttia niin olkoon. Kun klikkaatte kuvaa niin sen pitäis näkyä normaalina.)

Kuulumisia

Pari viikkoa kulunut ja voin todeta ihan vilpittömästi, että nyt on hyvä olla täällä. Vaikka ensimmäisen viikon sisään tämä uusi kulttuuri tuntui iskevän lähinnä avarilla naamaan kerta toisensa jälkeen sen sijaan, että olisi ottanut hellään huomaansa, nyt oloni tuntuu päivä päivältä kotoisammalta. Kotoutuminen helpottui huomattavasti, kun opiskelijat ”häädettiin” kodistamme pois (en tiedä mitä naapurin suomalaisparikunnan kodinhoitajamama sanoi, mutta maanantain jälkeen heitä ei tosiaan ole täällä näkynyt, eivätkä he enää edes moikkaa, jos kävelevät pihalla vastaan). Tuntuu tosin hieman pahalta opiskelijoiden puolesta, mutta kun kaikki kotioven ulkopuolella on niin hektistä itselle, uutta ja ihmeellistä, ei samanlaista jatkuvaa meteliä ja tekemistensä raportointia kaipaa kotiinsa. Opiskelijoiden lähdettyä, tämä koti on ihanan rauhallinen paikka, jossa saa kerätä voimia ja kärsivällisyyttä (sekä rentouttaa jatkuvan hymyilemisen puuduttamat poskilihakset). Oon paljon valmiimpi kohtaamaan kaikkea sitä, mitä tämä kaupunki, kulttuuri ja maa pitävät sisällään, kun tiedän, että mulla on tukikohta, jossa saan rauhassa ladata akkuja (ja liikkua vapaasti ilman, että joudun raportoimaan kuudelle ventovieraalle, miksi nyt poistun keittiöstä huoneeseeni/vessaan/jääkaapille jne.).

Tajusin myös, että olen nähnyt ihmiset täällä enemmänkin (kliseisesti sanottu, mutta sanonpa silti) uhkana, kuin mahdollisuutena, ja havahduin kääntämään ajatteluni toisin päin. Eivät ihmiset täällä ole pahoja tai ilkeitä, he ovat vaan niin kovin kiinnostuneita ja uteliaita. Kohtaamiset paikallisten kanssa, alkoivat ne sitten mzungu-huutelulla tai muulla (mukavammalla) tervehdyksellä, ovat mahdollisuus mielenkiintoiselle juttutuokiolle, hyvän mielen jakamiselle, uuden kielen oppimisille, kulttuurien kohtaamiselle ja vaikka mille. Joten pinttynyt hv-aurani sai väistyä! Sillä onhan tää nyt ihan huikea seikkailu, mihin oon lähtenyt ja ennen kaikkea päässyt lähtemään.

No mitä sitä sitten on tullut puuhailtua? Ihan yleisen hengailun ja kaupungilla kiertelemisen lisäksi pääsin vierailemaan päiväkodissa, jonka perustamisprojektissa kämppikseni on mukana. Päiväkoti on määrä avata ensi lauantaina, toivottavasti pääsen avajaisiin mukaan! Kämppikseni tulee muuttamaan päiväkodin viereen, taloon, jota ympäröi puut, joiden oksat roikkuvat täynnä valtavia avocadoja. Sinne voisin kyllä itsekin muuttaa... Mussuttaisin päivät pitkät avocadoja ja välillä työskentelisin päiväkodissa, ei lainkaan hassumpi ajatus...

Lisäksi pääsin vierailemaan viime torstaina harjoitteluni kautta paikallisessa koulussa, missä opiskelijat ovat joko kuuroja, sokeita tai heillä on albinismi. Rehtori kertoi, että suuri osa oppilaista on vanhempiensa hylkäämiä, koska tarvitsevat erityistä tukea. Mukanani oli myös pari järjestöjen edustajaa, jotka olivat lahjoittaneet koululle penkkejä sekä patjoja. Patjat tosin olivat nätissä pinossa varastossa, eivät suinkaan käytössä, vaikka kaikille oppilaille ei ollut sillä hetkellä omaa nukkumapaikkaa, vaan moni jakoi patjan koulutoverinsa kanssa. Kun rehtorilta kysyttiin asiasta, hän väitti, että hän on kyllä käskenyt työntekijöitä ottamaan patjat käyttöön. Työntekijät puolestaan kertoivat, että eivät ole saaneet rehtorilta lupaa ottaa uusia patjoja käyttöön...

Vierailu koulussa oli itselleni pysäyttävä kokemus. Tuntui vaikealta nähdä vanhempiensa (syystä tai toisesta) hylkäämiä lapsia, joista nuorin oli vasta kolmevuotias ja huomata, kuinka puutteellisesti heidän erityistarpeensa huomioidaan. Toisaalta tiedostan, että he ovat osaltaan onnekkaassa asemassa, koska saavat ylipäätään käydä koulua ja asua turvallisessa ympäristössä. Koulualuetta vartioidaan ympäri vuorokauden ja vartijoiden lisäksi vuodesta 2006 lähtien poliisipartio on tullut vartioimaan aluetta yöaikaan pitääkseen huolta ensisijaisesti niiden lasten turvallisuudesta, joilla on albinismi. Mutta silti, kaikesta lasten iloisuudesta ja sen seikan tiedostamisesta, että näillä lapsilla voisi asiat täällä olla paljon paljon huonomminkin, en pysty olemaan peilaamatta lasten tilannetta omaan tilanteeseeni heidän iässään. Mitä mahdollisuuksia ja edellytyksiä elämään mulle on annettu syntymästä lähtien verrattuna heidän mahdollisuuksiinsa täällä. Tottakai oon ollut tietoinen epätasa-arvosta ja maailman epäreiluudesta jo ennen tänne tultuani. Kaikki se vaan läjähtää päin naamaa kuin märkä rätti, kun tilanteen näkee paikan päällä omin silmin.

Oon useamman kerran miettinyt täällä ollessani, mitä hyötyä musta täällä on, koska kyllä kurjuutta ja vääryyttä maailmassa riittää. Täällä siihen vielä törmää päivittäin. Sitä kun välillä haluaisi vaatimattomasti pelastaa koko maailman... Mutta oon tullut nyt siihen lopputulokseen pohdintani kanssa, että jos saisin edes hieman lisättyä tietoisuutta siitä, mikä tilanne täällä on ihmisillä, joilla on albinismi, olisi sekin kai jotain, edes tuhannesosamillimetrin eteneminen kohti parempaa. 

Kamalan ihanaa, ihanan kamalaa

Ensimmäinen viikko Afrikassa on takana. Toisaalta tuntuu, että aika on vierähtäny tosi nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että oisin viettänyt täällä jo kauemminkin aikaa. Harjoittelukin on päässyt alkamaan, joskin hitaasti eikä suinkaan varmasti, mutta onpahan alkanut. Viikonloppu menikin töiden merkeissä, kun vierailimme Under the same sun-järjestön kanssa kouluissa. Itse harjoittelusta tulen pitämään erillistä blogia, jonka linkkaan sitten tänne, kunhan saan sen aloitettua.

Kun kaikki on niin uutta ja erilaista, ei hermoromahduskaan oo ollut kaukana. Kotiutumisen on tehnyt vaikeaksi etenkin opiskelijoiden jatkuva läsnäolo päivisin. Heiltä ei saa hetken rauhaa, jollei linnoittaudu omaan huoneeseen. Yksityisyydestä ei oo siis ollut tietoakaan, vaan jokaista liikettä,tekoa ja sanaa on seurattu ja kommentoitu, heti aamusta alkaen. Juttelimme kämppikseni kanssa asiasta opettajalle, joka sanoi, että opiskelijat eivät jatka enää tätä käytännön harjoitteluaan tällä viikolla. Tänä aamuna he tosin herättivät mut hakkaamalla ovea, valtasivat taas keittiömme ja  kinusivat ruokaa sekä rahaa. Koitin selvittää asiaa suomalaispariskunnan avustamana (he osaavat swahilia), eikä opiskelijoita ole sen jälkeen (ainakaan toistaiseksi) näkynyt.

Lisäksi tämä alue, trainig center, jossa asustelen, on hyvin uskonnollinen. Yhtenä päivänä kun lähdin keittiöstä huoneeseeni, eräs opettaja pysäytti mut ja alkoi lukea pätkiä raamatusta. Tämä samainen opettaja pyysi minua myös lähettämään samanlaisen kameran kuin mulla itselleen, kun palaan Suomeen. Kun totesin tähän, että en usko sen olevan mahdollista, opettaja tokaisi ”Why not? Don’t you believe in God? If you believe, everything is possible!” Lauantaina puolestaan jouduin keskelle rukouspiiriä, kun olin illallistamassa taas sen tutun opettajan luona, joka ruokki mut keskiviikkonakin. Jättäydyin sovinnolla nurkkaan istumaan, kun muut nousivat seisomaan ja alkoivat rukoilla kovaäänisesti kukin omaa rukoustaan.  

Myös se, että oon ensimmäistä kertaa yksin reissussa, vaikuttaa fiilikseen välillä. Yksin liikuessa saat enemmän mzungu-huuteluja ja lisäksi otat kaiken, mitä eteen tulee, yksin vastaan. Lauantaina dala dalassa ”ovimies” (eli mies, joka avaa sivuovea ja rahastaa) läpätti koko alkumatkan mzungu-juttua, josta en sen sanan lisäksi ymmärtänyt muuta. Yritin vaan hymyillä ja naureskella mukana, hehheh. Rahastamisen yhteydessä ovimies yritti huijata multa kalliimman hinnan ja kun kieltäydyin maksamasta sitä, kaikki matkustajat räjähtivät nauramaan. Tuli lievästi sanottuna orpo olo.

'

Onneksi kämppikseni on aivan huikea, ja hänen kanssaan ollaankin yhdessä purettu päivän tapahtumia. Vertaistuki on tullut kyllä tarpeeseen! Lisäksi hedelmäkojujen jo tutuksi tulleiden mamojen kanssa on mukava asioida ja yrittää vaihtaa kuulumisia. Kielitaitoni ei vaan vielä oikein riitä sen kummempaan keskusteluun, kuin ”saisinko kaksi mangoa, kiitos?”.

Arki on siis lähtenyt rullaamaan ja päivä päivältä tuntuu yhä kotoisammalta olla täällä.  Kotiutuminen tänne ei kuitenkaan ole sujunut ihan odotusteni mukaisesti, mutta toisaalta, en ole varma mitä edes odotin. Ehkä ajattelin olevani heti kuin kotonani? No, viikon aikana oon ymmärtänyt, etten ehkä olekaan niin luotu tähän afrikkalaiseen kulttuuriin kuin naiivisti luulin, vaan kotiutuminen etenee pienin askelin ja sopeutumisvaikeudet ovat ihan ymmärrettäviä, luonnollisia.

Valokuvaaminen on jäänyt muuten harmittavan vähälle täällä. Vielä en ole jaksanut keskittyä kuvaamiseen, kun on miljoona muutakin asiaa mitä huomioida, kun asioi esimerkiksi keskustassa. Mutta ehkäpä tässä kolmen kuukauden aikana jonkinlaisen kuvasaldon saan koottua. Nyt saatte nauttia toistaiseksi näistä huikeista luontokuvista...

Nyumba - koti

Eilen muutin Nyakatoon, jossa tulen asumaan loppuajan Mwanzassa ollessani. Täältä keskustaan kestää noin 10 minuuttia dala dalalla, jos ei ole ruuhkaa. Asunto, jossa asun, muodostuu kolmesta huoneesta, keittiöstä, olohuoneesta, kahdesta vessasta ja suihkuhuoneesta. Ai niin, onhan täällä saunakin. Piippu tosin puuttuu, mutta se on suunnitteilla rakentaa jossain vaiheessa...

Niin, miksi täällä on sauna ylipäätään varmaan mietitte? No, tämä aidattu alue, training center,  on alunperin perustettu suomalaisten voimin (ja rahoin) 1980-luvun lopussa. Alueelle perustettiin ammattikoulu, joka on siis yhä edelleen toiminnassa, vaikka suomalaiset täältä alueelta ovatkin kaikonneet. Yksi paikan opettajista kertoi täällä asuneen aikoinaan paljonkin suomalaisia ja alueella on toiminut myös suomalainen koulu. Tämän vuoksi  asuntoihin on siis rakennettu myös saunoja.

Naapurissani tosiaan asustelee tällä hetkellä suomalainen pariskunta, joka on aikoinaan asunut Mwanzassa 13 vuotta. Tällä hetkellä he käyvät vuosittain lomailemassa ja majoittuvat aina tänne samaan paikkaan, entiseen asuntoonsa. Heidän asunnossaan on toimiva sauna, ja sainkin ensimmäisenä iltana saunakutsun! Ai että (kuten Jethrokin sanoo), oli hyvät löylyt!

Mutta palataanpas vielä muuttorumbaan. Tulin tänne siis taksilla Stephenin kanssa aamupäivällä. Mun lisäkseni toisessa huoneessa asuu englantilaisnainen, jolla on täällä joku päiväkodinrakennusprojekti meneillään (siitä kenties lisää myöhemmin). Kun saavuin asuntoon, täällä oli ihmisiä vaikka muille jakaa. En tiedä olivatko he kaikki vastaanottamassa mua vai mikä kokous täällä oli meneillään. Keittiössä hääräsi tullessani kuusi nuorta tehden ruokaa. Myöhemmin selvisi, että he opiskelevat alueen ammattikoulussa matkailua, ja tulevat valmistamaan ruokamme (tai ainakin englantilaisnaisen ruuat). Häslinki oli melkoinen, kaikki papattivat swahilia, naureskelivat ja tuijottivat. Sopivan hetken tullessa karkasin naapuriin tapaamaan suomalaspariskuntaa. Siellä mut ruokittiin makaronilaatikolla (!!) ja tuoreilla hedelmillä.

Ennen pimeää lähdin yhden opiskelijanuoren opastamana hakemaan ilta- ja aamupalatarvikkeita katukojuista. Mangoja, avocadoja, vesimelonia... Nam nam. Palatessamme takaisin nuoret olivat kovin innoissaan, räpsivät musta kuvia edestä, sivusta ja takaa vaihdellen itse ympärilläni paikkojaan. Tarjosin heille salmiakkia, jotta jättäisivät mut ilkeänä, pahaa karkkia tarjoavana tätinä rauhaan, mutta päinvastoin, hehän ihastuivat salmiakkiin täysin. Ainoastaan yksi nuorista kysyi, että onko tämä jotain lääkettä? Jossain vaiheessa nuorten koulupäivä kuitenkin päättyi ja he lähtivät kukin taholleen. Kauppaoppaani vielä varmisti ennen lähtöään, että osaanko käyttää sähköhellaa. Yes yes, hakuna matata, no problem.

Illalla lähdin naapuriin saunomaan. Ikkunasta näki kuinka maassa vilisi magnusteja (päätin, että ne olivat magnusteja, eivätkä rottia). Saunan jälkeen rupateltiin tovi, sain paljon vinkkejä sekä hyönteismyrkkyä suihkutettavaksi huoneeni nurkkiin. Olin sen itse unohtanut täysin, vaikka Suomesta lähtiessäni julistin hyönteismyrkyn ostamisen olevan ensimmäinen asia, jonka täällä teen. Mukavan illan jälkeen suunnitelmissani oli suunnata nukkumaan, mutta aikaisemmin tapaamani opettaja tulikin hakemaan meitä (minua ja englantilaisnaista) illalliselle, eikä sellaisesta kutsusta voi tietenkään kieltäytyä. Ruoka oli ihan hyvää, riisiä, kasviksia ja pieniä kaloja kastikkeessa. Opettaja osaa jopa muutaman sanan suomea, koska on työskennellyt pitkään täällä aikoinaan asuvien suomalaisten kanssa.

Huoneeni on melko karu, kuten koko asunto, mutta alue on aidattu ja vartioitu, oven saa lukkoon sekä sängyn päällä on moskiittoverkko, niin kelpaa mulle. Suihkustakin tulee lämmintä vettä ihan ok vedenpaineella.  Hinta on myös oikein sopiva ja lisäksi Manu saa majoittua tänne (käsittääkseni) samaan rahaan, kun tulee kylään heinäkuussa. Ihmiset ovat myös niin ystävällisiä, iloisia ja avuliaita, joten pienet puutteet eivät haittaa. Ja enhän mä mitään luksusoloja odottanutkaan, olin oikeastaan varautunut paljon pahempaan.