Worry not.

Viimeinen kuukausi pyörähti käyntiin, miten tää aika on voinu mennä näin nopeesti? Totta kai välillä on tuntunut, että on ollu täällä ikuisuuden ja että vielä on ikuisuus siihen, kun kone starttaa Darin kentältä Dohaan, sieltä Tukholmaan päätyen lopulta Helsinkiin, mutta yleisesti fiilis on kyllä se, että aika on mennyt todella nopeesti. Liian nopeesti? Siihen en osaa oikein vastata, tänään ajatus lähtemisestä tuntuu särkevän mun sydämen ja se ikävän määrä näitä ihmisiä kohtaan, keitä oon täällä tavannu alkaa hiipiä pikkuhiljaa tajuntaan. Huomenna fiilis saattaakin olla ihan eri, ja oon tyyliin jo pakkaamassa rinkkaa valmiiks... Tunteiden vuoristorataa, mutta sen kyllä pystyn sanomaan, oli päivä mikä tahansa, että tää reissu on ollu itelleni niin uskomaton kokemus, että en tuu toista varmastikaan koskaan kokemaan. Uskomaton kokemus, ehkä niin hyvässä kuin pahassakin, mutta kliseisesti Tapio Rautavaaraa lainatakseni, en päivääkään vaihtaisi pois. Ne uskomattoman ärsyttävät hetket on kasvattanut mun kärisvällisyyttä ja epämukavuuden sietokykyä, ne uskomattoman mahtavat kokemukset on puolestaan saanut mut nöyränä tuntemaan itseni etuoikeutuks, että tämmösen reissun pystyin tekemään.

Eka kuukausi meni oikeastaan totutellessa kaikkeen uuteen ja opetellessa maan tapoja ja kaupunkia ylipäätään. Lisäksi ekan kuukauden aikana hain paikkaani järjestössä, johon harjoittelua tulin suorittamaan ensimmäisenä ulkomaalaisena. Enkä oikein tiedä vieläkään, onko se paikka löytynyt. Sen tiedän, että ne ihmiset, jotka oon harjotteluni kautta kohdannut, on jättänyt jälkensä muhun hyvällä, rakkaalla ja välillä myös sydäntäraastavan koskettavalla tavalla.

Heinäkuussa sain Manun tänne kolmeks viikkoa, ja harjoittelun lisäksi keskityin toimimaan kaupunkioppaana Manulle sekä lähestymällä Mwanzaa enemmänkin turistin silmin katsoen, mitä tällä kaupungilla/maalla on tarjota ”lomalaisille”. Serengeti, Saanane, Capri Point, siinä taitaa olla ne merkittävimmät turistikohteet, joissa me vierailtiin, Capri Pointilla pariinkin otteeseen.

Sitten kun Manu lähti, niin iski ikävä ja yksinäisyys. Fiilikset olivat vähintäänkin ristiriitaiset, kun ajatus kotiinpaluusta vaan pyöri mielessä, mutta samalla en kokenut, että oisin kuitenkaan valmis lähtemään täältä poiskaan. Ystävystyin kuitenkin yhden paikallisen taiteilijan kanssa ja nyt fiilis on hyvä. Jopa niinkin hyvä, että päätin matkata lentokoneen sijaan junalla täältä Mwanzasta Dariin kuun lopussa. Toisin sanoen, tuun taittamaan matkan puolentoistatunnin sijaan kolmessa päivässä... Mutta näenpähän enemmän ja oonpahan yhtä kokemusta taas rikkaampi! 

Niin, eli elokuun suunnitelmana olis pistää harjoittelu pakettiin ja loppukuusta suunnata Darin kautta Sansibarille vajaaks viikoksi. Loppuajasta täällä ajattelin nyt pelkästään nauttia ja ottaa motokseni sen, mitä yks paikallinen tuttu totesi alkaessaan hoitaa mulle viikon lisäaikaa viisumiin: "Worry not."