Kuulumisia

Pari viikkoa kulunut ja voin todeta ihan vilpittömästi, että nyt on hyvä olla täällä. Vaikka ensimmäisen viikon sisään tämä uusi kulttuuri tuntui iskevän lähinnä avarilla naamaan kerta toisensa jälkeen sen sijaan, että olisi ottanut hellään huomaansa, nyt oloni tuntuu päivä päivältä kotoisammalta. Kotoutuminen helpottui huomattavasti, kun opiskelijat ”häädettiin” kodistamme pois (en tiedä mitä naapurin suomalaisparikunnan kodinhoitajamama sanoi, mutta maanantain jälkeen heitä ei tosiaan ole täällä näkynyt, eivätkä he enää edes moikkaa, jos kävelevät pihalla vastaan). Tuntuu tosin hieman pahalta opiskelijoiden puolesta, mutta kun kaikki kotioven ulkopuolella on niin hektistä itselle, uutta ja ihmeellistä, ei samanlaista jatkuvaa meteliä ja tekemistensä raportointia kaipaa kotiinsa. Opiskelijoiden lähdettyä, tämä koti on ihanan rauhallinen paikka, jossa saa kerätä voimia ja kärsivällisyyttä (sekä rentouttaa jatkuvan hymyilemisen puuduttamat poskilihakset). Oon paljon valmiimpi kohtaamaan kaikkea sitä, mitä tämä kaupunki, kulttuuri ja maa pitävät sisällään, kun tiedän, että mulla on tukikohta, jossa saan rauhassa ladata akkuja (ja liikkua vapaasti ilman, että joudun raportoimaan kuudelle ventovieraalle, miksi nyt poistun keittiöstä huoneeseeni/vessaan/jääkaapille jne.).

Tajusin myös, että olen nähnyt ihmiset täällä enemmänkin (kliseisesti sanottu, mutta sanonpa silti) uhkana, kuin mahdollisuutena, ja havahduin kääntämään ajatteluni toisin päin. Eivät ihmiset täällä ole pahoja tai ilkeitä, he ovat vaan niin kovin kiinnostuneita ja uteliaita. Kohtaamiset paikallisten kanssa, alkoivat ne sitten mzungu-huutelulla tai muulla (mukavammalla) tervehdyksellä, ovat mahdollisuus mielenkiintoiselle juttutuokiolle, hyvän mielen jakamiselle, uuden kielen oppimisille, kulttuurien kohtaamiselle ja vaikka mille. Joten pinttynyt hv-aurani sai väistyä! Sillä onhan tää nyt ihan huikea seikkailu, mihin oon lähtenyt ja ennen kaikkea päässyt lähtemään.

No mitä sitä sitten on tullut puuhailtua? Ihan yleisen hengailun ja kaupungilla kiertelemisen lisäksi pääsin vierailemaan päiväkodissa, jonka perustamisprojektissa kämppikseni on mukana. Päiväkoti on määrä avata ensi lauantaina, toivottavasti pääsen avajaisiin mukaan! Kämppikseni tulee muuttamaan päiväkodin viereen, taloon, jota ympäröi puut, joiden oksat roikkuvat täynnä valtavia avocadoja. Sinne voisin kyllä itsekin muuttaa... Mussuttaisin päivät pitkät avocadoja ja välillä työskentelisin päiväkodissa, ei lainkaan hassumpi ajatus...

Lisäksi pääsin vierailemaan viime torstaina harjoitteluni kautta paikallisessa koulussa, missä opiskelijat ovat joko kuuroja, sokeita tai heillä on albinismi. Rehtori kertoi, että suuri osa oppilaista on vanhempiensa hylkäämiä, koska tarvitsevat erityistä tukea. Mukanani oli myös pari järjestöjen edustajaa, jotka olivat lahjoittaneet koululle penkkejä sekä patjoja. Patjat tosin olivat nätissä pinossa varastossa, eivät suinkaan käytössä, vaikka kaikille oppilaille ei ollut sillä hetkellä omaa nukkumapaikkaa, vaan moni jakoi patjan koulutoverinsa kanssa. Kun rehtorilta kysyttiin asiasta, hän väitti, että hän on kyllä käskenyt työntekijöitä ottamaan patjat käyttöön. Työntekijät puolestaan kertoivat, että eivät ole saaneet rehtorilta lupaa ottaa uusia patjoja käyttöön...

Vierailu koulussa oli itselleni pysäyttävä kokemus. Tuntui vaikealta nähdä vanhempiensa (syystä tai toisesta) hylkäämiä lapsia, joista nuorin oli vasta kolmevuotias ja huomata, kuinka puutteellisesti heidän erityistarpeensa huomioidaan. Toisaalta tiedostan, että he ovat osaltaan onnekkaassa asemassa, koska saavat ylipäätään käydä koulua ja asua turvallisessa ympäristössä. Koulualuetta vartioidaan ympäri vuorokauden ja vartijoiden lisäksi vuodesta 2006 lähtien poliisipartio on tullut vartioimaan aluetta yöaikaan pitääkseen huolta ensisijaisesti niiden lasten turvallisuudesta, joilla on albinismi. Mutta silti, kaikesta lasten iloisuudesta ja sen seikan tiedostamisesta, että näillä lapsilla voisi asiat täällä olla paljon paljon huonomminkin, en pysty olemaan peilaamatta lasten tilannetta omaan tilanteeseeni heidän iässään. Mitä mahdollisuuksia ja edellytyksiä elämään mulle on annettu syntymästä lähtien verrattuna heidän mahdollisuuksiinsa täällä. Tottakai oon ollut tietoinen epätasa-arvosta ja maailman epäreiluudesta jo ennen tänne tultuani. Kaikki se vaan läjähtää päin naamaa kuin märkä rätti, kun tilanteen näkee paikan päällä omin silmin.

Oon useamman kerran miettinyt täällä ollessani, mitä hyötyä musta täällä on, koska kyllä kurjuutta ja vääryyttä maailmassa riittää. Täällä siihen vielä törmää päivittäin. Sitä kun välillä haluaisi vaatimattomasti pelastaa koko maailman... Mutta oon tullut nyt siihen lopputulokseen pohdintani kanssa, että jos saisin edes hieman lisättyä tietoisuutta siitä, mikä tilanne täällä on ihmisillä, joilla on albinismi, olisi sekin kai jotain, edes tuhannesosamillimetrin eteneminen kohti parempaa.