Kamalan ihanaa, ihanan kamalaa

Ensimmäinen viikko Afrikassa on takana. Toisaalta tuntuu, että aika on vierähtäny tosi nopeasti, toisaalta taas tuntuu, että oisin viettänyt täällä jo kauemminkin aikaa. Harjoittelukin on päässyt alkamaan, joskin hitaasti eikä suinkaan varmasti, mutta onpahan alkanut. Viikonloppu menikin töiden merkeissä, kun vierailimme Under the same sun-järjestön kanssa kouluissa. Itse harjoittelusta tulen pitämään erillistä blogia, jonka linkkaan sitten tänne, kunhan saan sen aloitettua.

Kun kaikki on niin uutta ja erilaista, ei hermoromahduskaan oo ollut kaukana. Kotiutumisen on tehnyt vaikeaksi etenkin opiskelijoiden jatkuva läsnäolo päivisin. Heiltä ei saa hetken rauhaa, jollei linnoittaudu omaan huoneeseen. Yksityisyydestä ei oo siis ollut tietoakaan, vaan jokaista liikettä,tekoa ja sanaa on seurattu ja kommentoitu, heti aamusta alkaen. Juttelimme kämppikseni kanssa asiasta opettajalle, joka sanoi, että opiskelijat eivät jatka enää tätä käytännön harjoitteluaan tällä viikolla. Tänä aamuna he tosin herättivät mut hakkaamalla ovea, valtasivat taas keittiömme ja  kinusivat ruokaa sekä rahaa. Koitin selvittää asiaa suomalaispariskunnan avustamana (he osaavat swahilia), eikä opiskelijoita ole sen jälkeen (ainakaan toistaiseksi) näkynyt.

Lisäksi tämä alue, trainig center, jossa asustelen, on hyvin uskonnollinen. Yhtenä päivänä kun lähdin keittiöstä huoneeseeni, eräs opettaja pysäytti mut ja alkoi lukea pätkiä raamatusta. Tämä samainen opettaja pyysi minua myös lähettämään samanlaisen kameran kuin mulla itselleen, kun palaan Suomeen. Kun totesin tähän, että en usko sen olevan mahdollista, opettaja tokaisi ”Why not? Don’t you believe in God? If you believe, everything is possible!” Lauantaina puolestaan jouduin keskelle rukouspiiriä, kun olin illallistamassa taas sen tutun opettajan luona, joka ruokki mut keskiviikkonakin. Jättäydyin sovinnolla nurkkaan istumaan, kun muut nousivat seisomaan ja alkoivat rukoilla kovaäänisesti kukin omaa rukoustaan.  

Myös se, että oon ensimmäistä kertaa yksin reissussa, vaikuttaa fiilikseen välillä. Yksin liikuessa saat enemmän mzungu-huuteluja ja lisäksi otat kaiken, mitä eteen tulee, yksin vastaan. Lauantaina dala dalassa ”ovimies” (eli mies, joka avaa sivuovea ja rahastaa) läpätti koko alkumatkan mzungu-juttua, josta en sen sanan lisäksi ymmärtänyt muuta. Yritin vaan hymyillä ja naureskella mukana, hehheh. Rahastamisen yhteydessä ovimies yritti huijata multa kalliimman hinnan ja kun kieltäydyin maksamasta sitä, kaikki matkustajat räjähtivät nauramaan. Tuli lievästi sanottuna orpo olo.

'

Onneksi kämppikseni on aivan huikea, ja hänen kanssaan ollaankin yhdessä purettu päivän tapahtumia. Vertaistuki on tullut kyllä tarpeeseen! Lisäksi hedelmäkojujen jo tutuksi tulleiden mamojen kanssa on mukava asioida ja yrittää vaihtaa kuulumisia. Kielitaitoni ei vaan vielä oikein riitä sen kummempaan keskusteluun, kuin ”saisinko kaksi mangoa, kiitos?”.

Arki on siis lähtenyt rullaamaan ja päivä päivältä tuntuu yhä kotoisammalta olla täällä.  Kotiutuminen tänne ei kuitenkaan ole sujunut ihan odotusteni mukaisesti, mutta toisaalta, en ole varma mitä edes odotin. Ehkä ajattelin olevani heti kuin kotonani? No, viikon aikana oon ymmärtänyt, etten ehkä olekaan niin luotu tähän afrikkalaiseen kulttuuriin kuin naiivisti luulin, vaan kotiutuminen etenee pienin askelin ja sopeutumisvaikeudet ovat ihan ymmärrettäviä, luonnollisia.

Valokuvaaminen on jäänyt muuten harmittavan vähälle täällä. Vielä en ole jaksanut keskittyä kuvaamiseen, kun on miljoona muutakin asiaa mitä huomioida, kun asioi esimerkiksi keskustassa. Mutta ehkäpä tässä kolmen kuukauden aikana jonkinlaisen kuvasaldon saan koottua. Nyt saatte nauttia toistaiseksi näistä huikeista luontokuvista...